Rakkolevä: aliarvostettu ruskolevä, jolla on suuri merkitys luonnolle ja terveydelle

Miksi Junai katsoo kohti rannikkoa?

Vaikka sillä on nimi, joka muistuttaa enemmän noitajuomaa tai kiusallista virtsatietulehdusta kuin merellistä idylliä, rakkolevä (Fucus vesiculosus) on yksi rannikkoekosysteemien avainlajeista. Tämä ruskea merilevä ei ole vain vuorovesivyöhykkeen esteettinen osa, vaan tärkeä meren tasapainon rakentaja ja epäsuorasti myös maailman ilmaston kannalta merkittävä. 

Rakkolevä viihtyy erityisesti Pohjois-Atlantilla ja Itämerellä, missä se muodostaa tiheitä vyöhykkeitä kallioisille rannoille. Sen tunnusomaiset ilmakuplat auttavat sitä kellumaan lähempänä valoa, mikä lisää sen fotosynteesitehokkuutta. Juuri siksi sillä on tärkeä rooli hiilidioksidin sitomisessa ja biodiversiteetin tukemisessa vuorovesialueilla. 

Mutta sen tarina ei pääty ekologiaan. Tämä ravinteikas levä on ollut osa perinteistä ravintokäyttöä ja kansanparannusta jo vuosisatojen ajan, kauan ennen kuin ymmärsimme sen jodipitoisuuden, antioksidanttien ja muiden bioaktiivisten yhdisteiden merkityksen. Nykyään tiedämme, että se voi olla arvokas luonnollinen mineraalien lähde ja kiinnostava tutkimuskohde aineenvaihdunnan ja kilpirauhasen alalla. 

Julkaisemme tämän blogin 1. maaliskuuta, maailman meriruohopäivänä, jotta meriruohojen lisäksi kiinnitettäisiin enemmän huomiota myös ruskeisiin leviin, kuten rakkolevään. Vaikka ne eivät kuulu oikeisiin meriruohoihin, ne ovat yhtä tärkeitä valtamerten terveydelle ja sitä kautta myös meille. 

Miksi meriruohot ansaitsevat oman päivänsä? 

Lyhyesti: meriruohoilla on oma kansainvälinen päivänsä, koska ne tekevät työtä, ilman jota valtameremme ja sitä kautta myös me olisimme paljon huonommassa asemassa. 

Ne luovat elinympäristöjä lukuisille merilajeille, puhdistavat vettä, vakauttavat rantoja ja toimivat yhtenä tärkeimmistä luonnollisista hiilinieluista. Ne voivat sitoa vedestä suuria määriä hiilidioksidia ja varastoida sitä pitkäaikaisesti, mikä osaltaan vähentää kasvihuonekaasuja ilmakehässä. 

Ne ovat osa monimutkaista, mutta erittäin tehokasta valtameren itsesäätelymekanismia, järjestelmää, joka huolehtii hiljaisesti ja sitkeästi planeetan tasapainosta. 

Ja kyllä, ne tekevät tätä kaikkea myös silloin, kun niiden lehdet kietoutuvat uinnin aikana varpaidesi ympärille, kun uit liian lähellä pohjaa. Ne voivat joskus tuntua hieman hankalilta, mutta laajemmassa kuvassa ne ovat todellisia, usein unohdettuja sankareita pinnan alla. Ja sellaiset sankarit ansaitsevat ainakin vähän ymmärrystä, vaikka ne joskus pilaavat täydellisen kesäpostikortin. 

Hiilijalanjälki 

Nykyaikaisissa keskusteluissa tuskin enää voi sivuuttaa käsitteitä kuten hiilijalanjälki, hiilinielut, hiilikompensaatiot ja ilmastoneutraalius. Periaatteessa planeetalla on kuitenkin kaksi pääasiallista luonnollista mekanismia ilmakehän hiilen säätelyyn: vihreä hiili ja sininen hiili. 

Vihreä hiili  

Vihreä hiili tarkoittaa maalla sijaitseviin ekosysteemeihin varastoitunutta hiiltä, puiden rungoissa, lehdissä, juurissa, biomassassa ja maaperässä. Kyse on metsistä, niityistä, kosteikoista ja muista maaekosysteemeistä, jotka sitovat hiilidioksidia fotosynteesillä ja varastoivat sitä kudoksiin ja maaperään. 

Sininen hiili  

Sininen hiili kattaa samat prosessit vedenpinnan alla. Se viittaa hiileen, jota varastoivat meri- ja rannikkoekosysteemit: meriruohot, mangrovemetsät, suolaiset suot ja monet levälajit. 

Tähän asti ei ehkä mitään yllättävää. Yllättävää on kuitenkin se, kuinka poikkeuksellisen tehokkaita vesiekosysteemit ovat. 

Merikasvillisuus voi kasvaa uskomattoman nopeasti. Jotkin levälajit kasvavat optimaalisissa oloissa jopa 50 senttimetriä päivässä, tietyt ruskolevälajit jopa 2 metriä päivässä. Tämä räjähdysmäinen kasvu tarkoittaa, että sinisen hiilen järjestelmät sitovat hiiltä moninkertaisesti nopeammin kuin vastaavat maa-alueet. 

Ja siihen etu ei vielä pääty. Meren sedimenteihin varastoitunut hiili on usein lukittuna vettyneisiin, anaerobisiin maihin, joissa se ei altistu tulipaloille tai nopealle hajoamiselle niin kuin maalla tapahtuu. Se voi siksi jäädä loukkuun jopa tuhansiksi vuosiksi, aikahaarukaksi, johon monet maapohjaiset hiilinielut tuskin yltävät. 

Vaikka nämä vedenalaiset järjestelmät säätelevät hiljaisesti planeetan kemiallista tasapainoa, jotkin merikasvit ovat jo vuosisatojen ajan vaikuttaneet myös ihmisen biologiaan. Siitä lisää seuraavaksi. 

Rakkohauru 

Vuoroveden notkea mestari 

Rakkohauru (Fucus vesiculosus) on yksi taloudellisesti tärkeimmistä ruskolevistä pohjoisilla merialueilla. Sen menestys ei ole sattumaa, sillä evoluution aikana se on sopeutunut erinomaisesti vuoroveden jatkuvaan rytmiin. 

Se elää alueella, jossa olosuhteet muuttuvat koko ajan: joskus se on täysin veden alla, toisinaan alttiina ilmalle ja auringolle. Toisinaan aallot pieksevät sitä, toisinaan se kuivuu kalliorannalla. Tämä dynaaminen elinympäristö vaatii kestävyyttä, mukautuvuutta ja fiksuja evoluution ratkaisuja. 

Yksi sen tunnistettavimmista »tempuista« ovat ilmakuplat, joiden mukaan se on saanut nimensä. Nämä kuplat toimivat luonnollisina kellukkeina ja auttavat lehtiä pysymään veden alla pystyssä ja kohti valoa suunnattuina. Sen sijaan, että ne painuisivat pohjaan, ne asettuvat optimaalisesti fotosynteesiä varten. Tulos? Tehokkaampi kasvu ja parempi auringon energian hyödyntäminen. 

Kun yksilöitä irtoaa, aallot kuljettavat ne usein rannalle. Ja koska ihmiset ovat luonnostaan uteliaita, ei ole yllättävää, että joku on historian saatossa katsonut tällaista rantaan ajautunutta kimppua ja kysynyt: Onko tämä vain meriroskaa vai ehkä vielä jotain enemmän? 

Mitä yhteistä on rakkohaurulla ja hammaskarieksella? 

Pintapuolisesti ei mitään. Todellisuudessa sekä hammaskaries että rakkohauru ovat kuitenkin epäsuorasti myötävaikuttaneet yhteen historian menestyksekkäimmistä kansanterveystarinoista. 

Fluoridi ja vallankumous suun terveydessä 

Noin vuonna 1900 Colorado Springsissä työskentelevä hammaslääkäri huomasi kiinnostavan ilmiön: paikallisilla asukkailla oli poikkeuksellisen vahvat hampaat ja yllättävän vähän kariesta. Vuosien tutkimuksen jälkeen kävi selväksi, että syynä oli juomaveden luonnostaan kohonnut fluoridipitoisuus. 

Yhteisöissä, joissa fluoridia oli enemmän, lapsilla oli jopa 60 % vähemmän hammaskariesta, tieto, joka oli niin vakuuttava, että se herätti viranomaisten huomion. Seuraavina vuosikymmeninä veden fluoridointi nousi Yhdysvalloissa kansanterveydelliseksi standardiksi, ja nykyään noin 70 % väestöstä saa fluoridia suoraan vesijohtoverkosta. 

Tämä on esimerkki siitä, miten sattumalta tehty havainto voi johtaa miljoonien ihmisten terveyden järjestelmälliseen parantamiseen. 

Tuli, sota ja jodin löytö 

Samankaltainen käänteentekevä löytö, tällä kertaa meren levään liittyen, tapahtui aivan toisenlaisessa yhteydessä: Napoleonin sotien aikana. 

Ranskan armeija tarvitsi valtavia määriä ruutia. Kun puutuhka, jossa oli runsaasti kaliumnitraattia (salpietari), loppui, Ranskan Atlantin-rannikolla käännyttiin vaihtoehtoisen lähteen puoleen – meren levien polttamiseen, niiden joukossa myös rakkohaurua. 

Vuonna 1811 kemisti Bernard Courtois törmäsi odottamattomaan reaktioon puhdistaessaan uunia rikkihapolla. Levissä oli suuria jodidipitoisuuksia, jotka happo hapetti alkuainejodiksi. Huone täyttyi tunnusomaisista violetinsävyisistä höyryistä, jotka kiteytyivät kylmille pinnoille. 

Näin löydettiin sattumalta jodi, alkuaine, jonka myöhemmin havaittiin olevan välttämätön kilpirauhasen toiminnalle ja struuman ehkäisemiselle. Nimi tulee kreikan sanasta ioeides, joka tarkoittaa violettia. 

Jodi, rakkohauru ja lähes hävinnyt struuma

Uutinen jodin löydöstä levisi tiedepiireissä uskomattoman nopeasti. Erityisesti siitä kiinnostui sveitsiläinen lääkäri Jean-François Coindet. Hän oli jo aiemmin hoitanut struumaa onnistuneesti merisienillä, ymmärtämättä tarkasti, mikä vaikuttava aine parannuksen aiheutti. 

Hän huomasi myös kiinnostavan epidemiologisen mallin: rannikkoalueiden asukkaat sairastuivat harvoin struumaan, kun taas sisämaassa tauti oli varsin yleinen. Kuultuaan Courtoisin jodin eristämisestä hän epäili, että juuri tämä alkuaine oli selityksen avain. 

Rannikkoyhteisöt söivät nimittäin säännöllisesti mereneläviä, mukaan lukien ruskoleviä, kuten rakkohaurua (Fucus vesiculosus), ja saivat siten luonnostaan suurempia määriä jodia. Myöhemmät tutkimukset osoittivat, että jodi siirtyy merellisestä ympäristöstä ravintoketjuihin myös epäsuorasti, ei vain levien suorana syönnin kautta. 

Vaikka mekanismia ei vielä täysin ymmärretty, Coindet alkoi hoitaa struumapotilaita eristetyllä jodilla. Tulokset olivat vakuuttavia. 

Lähes vuosisata myöhemmin, vuonna 1896, saksalainen kemisti Eugen Baumann osoitti, että jodi kertyy kilpirauhaseen. Suurentunut kilpirauhanen, struumalle tyypillinen kaulan turvotus, johtui itse asiassa jodin puutteesta. Kilpirauhanen yritti paikata puutetta alkuaineella, joka on ratkaiseva aineenvaihdunnalle ja energiatasapainolle tärkeiden hormonien muodostuksessa. 

Nykyään, yli 150 vuoden jodin roolin tieteellisen ymmärryksen jälkeen, struuma on suurimmassa osassa kehittynyttä maailmaa harvinainen. Syy? Jodioitu ruokasuola. Yksinkertainen, järjestelmällinen kansanterveydellinen toimenpide on lähes hävittänyt aikoinaan yleisen taudin. 

Samoin kuin veden fluoridi, myös jodin lisääminen suolaan on todiste siitä, että luonnollisten alkuaineiden harkittu käyttö, muun muassa merieliöistä kuten rakkohaurusta löydettynä, voi muuttaa kokonaisten väestöjen terveyttä. 

Miksi rakastamme tätä tarinaa 

Tarinoissa ainesosista, kuten rakkolevästä (Fucus vesiculosus), ei ole kyse vain kiinnostavista historiallisista yksityiskohdista. Ne edustavat kaavaa, josta syntyi myös Junai -filosofia: perinteen ja tieteen liitto. 

Aivan kuten rakkolevä menestyy meren ja maan rajapinnassa, myös Junai seisoo kahden maailman leikkauspisteessä.  

Toisella puolella on vuosisatojen paikallinen tieto ja kokemus, toisella puolella nykytiede, joka osaa selittää vaikutusmekanismeja. Kun tiede vahvistaa sen, mitä kulttuurit ovat intuitiivisesti käyttäneet sukupolvien ajan, tiedämme löytäneemme ainesosan, joka on sopusoinnussa arvojemme kanssa. 

Ja kun tuo sama ainesosa samalla tukee ihmisen terveyttä ja on tärkeässä roolissa planeetan ekosysteemissä, emme enää puhu vain ainesosasta, vaan voittavasta yhdistelmästä. Siksi olemme ottaneet rakkolevän mukaan Junai Her. 

Perinne tieteellisen uteliaisuuden kipinänä 

Jean Coindet käytti merisieniä struuman hoitoon, jo ennen kuin hän ymmärsi, miksi ne toimivat. Kun hän sai tietää jodista, hänen ei tarvinnut täydellistä molekyylitason selitystä jatkaakseen hoitoa, hänelle tärkeintä oli, että menetelmä auttoi. 

Tämä ajattelutapa heijastuu vahvasti Junai -yrityksen filosofiassa. Jos eri kulttuurit käyttävät toisistaan riippumatta samaa ainesosaa samankaltaisiin tarkoituksiin, se ei ole sattumaa. Se on signaali tieteelliselle uteliaisuudelle. Ja juuri uteliaisuuden täytyy johtaa tutkimukseen: vaikuttaviin aineisiin, mekanismeihin, annoksiin, varotoimiin ja uusiin käyttötapoihin. 

Kun perinne muuttuu lääketieteeksi 

Coindetin tarina opettaa meille vielä jotain tärkeää: tiede ei ole muuttumaton. Ainesosilla voi olla selvä vaikutus sukupolvien ajan, kauan ennen kuin laboratoriot selittävät niiden toiminnan. 

Rannikko ja laboratorio eivät todellisuudessa ole vastakkaisia maailmoja. Ne ovat vain kaksi näkökulmaa samaan totuuteen, toinen intuitiivinen, toinen analyyttinen. Kun ne yhdistyvät, syntyy jotain, jolla on todellista arvoa. 

Kun tutkimus lopulta vahvistaa sen, mitä paikallisyhteisöt ovat vuosisatojen ajan käytännössä tehneet, perinne saa tieteellistä uskottavuutta. Ja siinä hetkessä se muuttuu folkloresta lääketieteeksi.